Uutisia Onnelasta

Kävin pitkästä aikaa Administraattoria tapaamassa Onnelassa. Admin keinutteli keinutuolissa lukien kirjaa, jonka kannessa luki :”Html5, Css3, PHP”. Entuudestaan tiesinkin, että kansien sisällä oli vaihtuva Aku-Ankka-kirjojen kokoelma. Kannet olivat hämäystä, olihan Admin mielestään nörttien Nörtti. Admin vaikutti hyväntuuliselta, kyselin syytä moiseen, jolloin Admin nyökkäsi seinäkalenteriin päin, johon oli 1 lokakuuta kohdalle piirretty iso aurinko. “Ahaa”, päättelin, “taitaa Adminilla olla nettitreffit tulossa, kun noin naurattaa”.  “Ehei”, vastasi Admin, “vaan tilipäivä”. “Tilipäivä?”, ihmettelin, “oletko solminut elämäsi ensimmäisen työsuhteen?” tiedustelin. “No ei nyt sentään, vaan silloin tuo pantattu matka-arkku siirtyy omaisuudekseni, ja taloushuolet voidaan Adminin osalta unohtaa” kertoo Admin samalla osoittaen nurkassa kyyhöttävää valtaisaa amerikkalaismallista kirstua. “Mikä ihmeen kirstu tuo on, ja mitä se täällä tekee?, kyselin hämmästyneenä. “No se onkin outo tarina”, admin aloitti selostamisen, “kaikki alkoi ennen Mansikkajuhlia, kun outo äijä, nimeltään Witherspoon saapui Onnelaan. Hän kertoi tarvitsevansa hoitopaikan eräälle höyrähtäneelle ukolle, joka luuli olevansa USA:n presidentti. Witherspoon mielestä Onnela olisi juuri sopiva paikka hänelle. Kehui “Teddyn” olevan oikein mukava, ja vieläpä musiikkimies, puhallinmusiikin taitaja. Witherspoon lupasi hyvän hinnankin, joten sovimme, että Witherspoon tuo Teddyn mansikkajuhlapäivänä.” “No tulivatko he?” kysyin jännittyneenä. ” “No osittain”, admin vastasi, “tuli se Teddy, kaksi täti-ihmistä ja kolme tummiin pukeutunutta miestä, jotka kuulemma olivat turvamiehiä presidentille. Tädit kertoivat niiden oikeasti olevan näyttelijöitä jostain näytelmäpiiristä  ja ottaneensa ne mukaan Teddyn mieliksi. Niin, ja sitten niillä oli mukana safarivarusteita ja tuo kauhea arkku.” Olin hämmästynyt kuin H-Moilanen, joten admin jatkoi kertomustaam. “Aiotteko kaikki jäädä tänne, ja missä se Witherspoon on?,kysyin. Toinen tädeistä kertoi Witherspoon joutuneen Panaman kanavalle johtotehtäviin kesken kaiken, ja he muut aikoivat asettua Onnelaan safarin jälkeen. Minkä safarin? ihmettelin, ja he kertoivat  lähtevänsä metsästyssafarille Afrikkaan leijonia pyytämään. (tässä vaiheessa kertomusta Adminin kasvoille ilmaantuu vino hymy) . Ai leijonia, voisitteko tuoda Onnelaan takan eteen leijonantaljan, sellaisen jolla on naamalla onnellinen ilme. Tottakai, he lupasivat, mutta miten niille saadaan onnellinen ilme?, ihmettelivät. No, minä neuvoin. Se on yksinkertaista, kunhan muistaa silittää niitä ennen metsästystä, niin hymy jää päälle. Tädit lupasivat silittää, hekin kuulemma pitivät onnellisista hymyistä. Sitten tehtiin panttaussopimus, jossa sovittiin, että jos ei ennen 1.10 Vehkajärven Sanomiin ilmesty heidän matkakertomustaan, niin arkku on minun. (adminin hymy levisi jo korvasta korvaan). Sitten he lähtivät aika haipakkaa vanhalla Jeepillä, tädit edessä, Teddy takana ja turvamiehet astinlaudoilla ja yksi katolla. Kiire kuulemma kentälle, jossa jo Air-Force-One odotti. Matkalla olisivat voittaneet yhden Historic-ralliin pikataipaleenkin, mutta heidät diskattiin liiallisen torvensoiton takia.”   Tässä vaiheessa oli jo pakko istua sen arkun päälle, kun heikotti. Kysyin sitten:” Pääsivätkö Afrikkaan?” “Kyllä pääsivät, mutta tuskin takaisin tulevat”, admin sanoi edelleen hymyillen. “Mistä tiedät?”, ihmettelin. Silloin Admin otti esille Namibian Uutisten lehtileikkeen, jossa epäiltiin kuuden hullun amerikkalaisen joutuneen leijonien suuhun. Artikkelissa eräs nuori metsästäjä Martti oli kaverinsa Martin kanssa löytänyt jäänteitä torvesta, kauluspitsistä ja tummista aurinkolaseista. Myös eräs nuori opas, Martti, kertoi nähneensä kuuden hengen seurueen ajaneen Jeepillä leijona-alueelle torvet soiden. “Hulluja nuo amerikkalaiset”, oli Martti todennut.
“Eivät tosiaan taida tulla”, myöntelin minäkin.  “Mitähän tuossa arkussa sitten on?”, kysyin, “oletko jo katsonut? “No olen”, vastasi admin, “avaa, niin esittelen”.  Avasin arkun jännittyneenä, siinä oli kolme osastoa, ensimmäinen oli täynnä hattuja. “Hattuja, mitä ihmeen hattuja nämä ovat?” kummeksuin näkemääni. “En tiedä”, vastasi admin, “niitä on kolmetoista kappaletta. Hassua, yksi niistä on aivan samanlainen, kuin herra Witherspoonilla oli päässään. Hatut ajattelin viedä kellariin hiirille pesäaineiksi”, admin selosti innostuneena.  Seuraavassa lokerossa olikin melkoinen kasa papereita, tarkemmin katsottuna Kreikan velkakirjoja. Purin kieltäni, etten olisi hörähtänyt nauramaan. “Tässäkö se on se Adminin tuottoisa eläkerahasto?”, kysyin hieman ivaa äänessäni.  “No siinähän se”, vastasi Admin, “tädit vakuuttivat niiden olevankin varmoja arpoja!”. “Niin varmaankin!, huokasin ja jatkoin arkun penkomista. Kolmas osasto oli täynnä pulloja, kait jotain viiniä. “Seljaviiniä”, tarkensi Admin. “Tädit kertoivat viinin olevan kotitekoista ja muutenkin erinomaista. Tekee kuulemma tosi onnelliseksi!”. “Älä nyt”, ihmettelin, “et kai ole jo maistanut?”. “No en oikeastaan, mutta halusin ilahduttaa lemmikkihiiriäni kellarissa, ja lorautin hieman viiniä niiden tassille “, Admin kertoi. “Ja totta vieköön, hiiret tulivat niin onnellisiksi, että kuolivat onneensa hymy huulillaan”. “Kuolivat onneensa”, ihmettelin, “no jo on ainetta”. “Niin on”, toisti Admin, “sitä pitääkin säästää vain parhaisiin tilaisuuksiin.” “Niin pitää”, myöntelin, “eikös sinulla Admin ole piakkoin ne syntymäpäivät, ja oikein pyöreitä vuosia?” “Onhan ne joo tulossa”, myönsi Admin, “tarkoitatko että viini kävisi niihin tervetuliaismaljaksi?.” “Juuri sitä tarkoitin, haluathan tehdä vieraasi onnelliseksi?”, kysyin. “No tottakai, ideahan on vallan loistava”, innostui Admin, “eikä ruokapuoleen tarvitsisi lainkaan satsata”, Admin suorastaan jo hehkui. “Tulethan Pekka sitten oikein kunniavieraaksi, saat ottaa viiniä ihan ensimmäisenä”, Admin pyysi minua lämpimällä äänensävyllä. Olin hetken hiljaa, ennenkuin kakistin suustani “Tulisin niin mielelläni, mutta muistin juuri, että olen silloin matkalla Timbuktuun, vai oliko se Teiskoon, joten en millään pääse”, änkytin. “Harmi”, sanoi Admin, “no ehkä sitten myöhemmin”. “Myöhemmin, myöhemmin”, myöntelin poistuessani Onnelasta.  Ulkona mietin, että on se Onnela sentään nimensä veroinen paikka!