Sotilaan tie
Haastattelin isääni Veli Alankoa hänen sotakokemuksistaan, kun olin yläasteen kahdeksannella luokalla. Tein siitä kirjoitelman kouluun.
Kävin viime viikonloppuna katsomassa Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntematon sotilas-elokuvan. Elokuva teki vaikutuksen ja synnytti lähipiirissäni paljon keskustelua.
Mieleeni muistui isän haastattelu ja hain kouluvihkoni esille. Isä oli syntyisin Vehkajärveltä.
Isän sotilaspassin mukaan hän oli hyväksytty palvelukseen 21.12.1941. Hän astui palvelukseen 15.1.1942 ja vannoi sotilasvalan 20.2.1942. Vapautettu 13.11.1944, kotiuttaminen.
SOTILAAN TIE
Kutsu rintamalle v. 1942
Nyt se tuli. Kauan odottamani, mutta sittenkin niin pelottava kutsu rintamalle. Kun avasin ruskeaa kirjekuorta, arvasin, mitä kirje koski.
Sain sen perheessämme ensimmäisenä, vaikka olenkin nuorin. Uskalsin toivoa, että vanhempi veljeni Eino ja isäni, myöskin Eino, eivät saisi kutsua ollenkaan.
Kahta päivää myöhemmin kirjeet kuitenkin saapuivat heillekin. Äitini oli surusta mykkä.
Lähtö rintamalle
Oli tammikuun loppu ja kyläläiset olivat kokoontuneet Kirkonmäelle. Monta miestä lähti rintamalle ja monta surevaa jäi meitä odottamaan. Äitini heidän joukossaan.
Onneksi hänellä oli pari lehmää ja lammasta, joita hän sitten hoiteli. Lehmät eivät paljoa tuottaneet ja niistä vähäisistä piti sitten antaa vielä Kansanhuollollekin.
Peräti kurjiin oloihin hän Vehkajärvelle jäi muiden kyläläisten kanssa.
Lähtöä rintamalle ei voinut mitenkään välttää ja niin me äidin kanssa hyvästelimme kyyneleet silmissä.
Kolme miestä meiltäkin lähti, saa nähdä montako takaisin tulee. Minä, vasta 19-vuotias ja Eino 20-vuotias, emme olleet iällä pilattuja sotaan joutuessamme.
Isä oli sairauden vuoksi saanut olla kauemmin kotona kuin hänen ikäluokkansa yleensä, mutta nyt sekin onni loppui.
Rintamalla v. 1942-44
Minä ja Eino pääsimme onneksemme samaan komppaniaan kuin suurin osa muistakin vehkajärviläisistä. Pahaan paikkaan kuitenkin jouduimme Länsi-Kannakselle Rajajoen lohkolle.
Olimme jalkaväkirykmentti 48:ssa. Isä joutui hieman erilleen meistä, mutta Pajarin divisioonassa hän kuitenkin oli.
Sota oli siinä vaiheessa asemasotaa. Paljon ei rynnäkköjä puolin eikä toisin tehty. Silloin tällöin saattoi viholliskone saapua tiedustelemaan tai tekemään selvää jostain partiosta.
Joukkojemme johtaja Kaipainen kutsui eräänä huhtikuun loppupuolen päivänä Einon puheilleen. Jännityksellä odotin mitä tuleman piti.
Eino saapui kohta Kaipaisen luota ilme murheellisena. Hänet oli havaittu hyväksi sotilaaksi ja päätetty siirtää vanginkaappaajaporukkaan.
Eino kokoili hiljaisena tavaroitaan ja hyvästellessämme hän antoi kirjeen, joka piti toimittaa isälle. Kirjeessä oli hyvästely, jos Eino sattuisi kaatumaan eikä enää isäänsä näkisi.
Noin puoli vuotta oli kulunut ja Eino ei ollut käynyt luonani. Kuulin kuitenkin, että hän oli ollut kotona lomilla ja että hän voi hyvin ja oli suoriutunut tehtävistään loistavasti.
Minä jatkoin edelleen taistelua tavallisena sotamiehenä.
Kului jälleen kuukausia ja eräänä kauniina talvipäivänä näin tutun naaman edessäni. Einohan se siinä!
Eino oli väen vängällä halunnut takaisin tavalliseksi sotamieheksi ja oli kuin olikin onnistunut pyrkimyksissään. Kuulumisia vaihdettiin puolin ja toisin ja Eino kertoi hurjista retkistään. Monta kertaa oli ollut hengenlähtö lähellä.
Lomille pääsin harvoin ja lomat eivät olleet pituudella pilattuja.
Isäni oli saanut yhden pidemmän loman ja sen hän käytti, ei suinkaan lepäilyyn, vaan raskaaseen työhön. Äiti ei ollut jaksanut tehdä kaikkia hommia ja isän täytyi häntä niiden suorittamisessa auttaa.
Kaikkien sotilaiden onneksi saapui kesä pitkän talven jälkeen. Ei tarvinnut värjöttää viluissaan eikä kantaa paksuja pomppia päällään.
Haavoittuminen 16.6.1944
Oli kuuma kesäkuun päivä ja minut lähetettiin tiedustelemaan, missä Neuvostoliiton joukot olivat. Lähdin matkaan aluksi kävellen, mutta mitä lähemmäksi vihollisjoukkoja tulin, sitä matalammaksi minä kyyristyin.
Olin jo pääsemässä näköetäisyyden päähän, kun näin viholliskoneen tulevan. Koneessa olijat huomasivat minut ja minä yritin heittäytyä pensaikon suojaan.
Koneesta alkoi konekivääritulitus minua kohti. Olin kauhuissani.
Yhtäkkiä tunsin kirvelyä oikeassa käsivarressani. Vilkaisin sitä ja huomasin, että luodit olivat viistäneet kyynärtaipeen yläpuolelta hauislihaksen kohdalta käsivarttani.
Vuodin verta ja jäin paikoilleni odottamaan, että omat joukot saapuisivat noutamaan minut, vihollisten käsiin en halunnut joutua.
Pitkän odotuksen jälkeen kuulin omien ääniä ja pian he löysivätkin minut. Olin turvassa. Löytäjät veivät minut takaisin omien luo paareilla, ja siellä näin Einon.
Annoin Einolle villapuseroni ja sitten matka Kivennavan Kuuterselästä kohti Kyyrölän kenttäsairaalaa alkoi.
Olin siellä pari päivää alkuhoitoa saamassa ja sitten olin yön Rauhan parantolassa. Tuskat olivat valtavat.
Jouduin Oulun sotasairaalaan ja siellä olin noin kuukauden. Siellä sain hyvän hoidon ja muutamia ystäviä, jotka ovat säilyneet ystävinäni kauan.
Oulun sotasairaalasta jouduin Iin pitäjässä olevaan toipilaskotiin. Siellä olot olivat mukavat ja aikakin kului paremmin. Korttia pelattiin ja sotajuttuja kerrottiin.
Sain Einolta sinne toipilaskotiin sellaiset terveiset, että villapaita oli muuten erittäin hyvä, mutta siinä oli kauheasti täitä. Eivätkä ne onnettomat edes meinanneet millään ilveellä lähteä.
Takaisin rintamalle
Toipilaskodista päästyäni jouduin takaisin rintamalle. Ehdin kuitenkin olla rintamalla vain elokuusta marraskuun 13. päivään asti. Silloin, suureksi onneksemme, sota meidän osaltamme loppui. Suomi sopi rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja sotajoukot kotiutettiin.
Ainoastaan Lapissa saksalaisia karkottavat joukot taistelivat vielä.
Kotiin
Äidin suureksi riemuksi kaikki kolme, isä, minä ja Eino, selvisimme hengissä. Suurta juhlaa kuitenkin häiritsi tieto siitä, että monet hyvät ystäväni ja kyläläiset olivat sodassa kaatuneet.
Toivoa vain sopii ettei enää koskaan tällaista kärsimystä tulisi.
Kaikki jutun kuvat ovat Alangon perhealbumista.